Rumpupatteri vaihtui piikkareihin - haastattelussa Stefan Koivikko

Viestijoukkueen jäsenen voi löytää mistä vain. Jos radalla ei ole tarpeeksi nopeita miehiä, etsitään niitä keskikentällä soittavasta orkesterista. Stefan Koivikon tie keikkamuusikosta maajoukkuesprintteriksi ei ehkä ole se ihan tavanomaisin.

Valkealan kentän vihkiäiskilpailut kesällä 1998 merkitsevät suomalaiselle pikajuoksulle jälkeenpäin katsottuna paljon. Kisoissa ei tehty Suomen ennätyksiä, eikä kisojen merkittävintä antia olekaan kirjattu tulosluetteloon.

Aki Putkinen oli koko tapahtumaketjun alkuunpanija. Kilpailuiden avausseremonioiden esiintyjänä oli puhallinorkesteri Fantasia, jonka rumpalina heilui Putkiselle tuttu mies menneisyydestä - Stefan Koivikko. Nuoret miehet olivat tavanneet aikaisemmin muutamissa Kymenlaaksossa järjestetyissä kilpailuissa. Putkinen meni moikkaamaan Koivikkoa, ja mainitsi keskustelun lomassa, että Karhulan Katajaisiin ollaan kokoamassa seuraavaksi kaudeksi pikaviestijoukkuetta.

- Aika kului, ja ajatus pyöri silloin tällöin mielessä. Leikittelin ajatuksella urheilijan "urasta." Syyskuussa Aki soitti ja kysyi, että "miten on, tulisitko mukaan", Koivikko kertoo.

Aikansa asiaa pohdittuaan Stefan suuntasi haminalaisen Timo-Jussi Talsin johtaman valmennusryhmän harjoituksiin. Kivi pistettiin uudelleen vierimään 6.10.1998. Päivää sen jälkeen, kun ikämittariin oli napsahtanut lukema 23.

- Aki oli ainoa kontaktini urheiluun, ja hänen kanssa sovittiin ensimmäisten harjoitusten ajankohdasta. Talsin kohtasin ensimmäisen kerran ensimmäisissä harjoituksissani Kuusankosken kalliosuojassa, joka myöhemmin on tullut minulle kovin tutuksi harjoituspaikaksi. Aki oli briiffannut TJ:n alustavasti. Muihinkin ryhmän jäseniin tutustuminen alkoi siitä, Koivikko muistelee.

Ryhmään kuului Koivikon ja hänet mukaan houkutelleen Putkisen lisäksi myös Janne Haapasalo, sadan metrin Suomen ennätysmies.

- Janne oli nimenä tuttu, sillä olen aina seurannut mielenkiinnolla juuri pikajuoksua. Otin vähän lisää Jannesta selville, kun sain tietää, että hänen kanssaan tulisin harjoittelemaan, Stefan kertaa.

Entisen rumpalin harjoituksellinen lähtötilanne oli alhaalla.

- No juu… Minkäänlaisia pohjia mulla ei ollut, joten niitäkin alettiin rakentaa, mutta muiden harjoitukset alkoivat tähdätä jo hallikilpailuihin, joten minullakin oli ohjelmassa alusta asti kilpailuun tähtäävää harjoittelua, hapottomia, nopeutta, punttia ja niin edelleen. Ajat ja painot oli luonnollisesti heikompia. Toistojenkin määrästä tingittiin alussa. Vasta hallikauden jälkeen alkoi varsinainen peruskunnon rakentaminen, lenkkiä, määräintervalleja ynnä muuta, Koivikko muistelee.

Nuorena ikuinen kakkonen

Koivikko oli juossut edellisen kerran kilpaa vuonna 1995. Tilastoista löytyivät ajat 11,55 ja 23,75. Tulokset oli tehty melkein kylmiltään, parin kuukauden peruskuntoharjoittelulla.

Joensuuhun mahtuu muistoja. Niin hyviä kuin huonojakin.

- Juoksin koulun kisoissa joskus ala-asteella, ja kävin niihin aikoihin muutaman kuukauden treenaamassakin paikallisen pikajuoksutyttö- ja keihäänheittäjäpoikaporukan kanssa. Keihääseen en kyllä muistini mukaan koskenut. Liekki juoksemiseen sammui, mutta jäi kytemään, Stefan kertoo.

- Joskus 18 ikävuoden tienoilla pienellä uholla aloin harjoitella uudestaan, ensin aikaisemman harjoitusporukan kanssa, mutta sitten pian Arto Toukosen ryhmässä, johon kuului muiden muassa Liukkosen Esa. Saavutin itselleni asettamat tavoitteeni melko lyhyellä harjoittelulla. Se harjoitusjakso kantoi yhden kesän ja hallikauden. Seuraavan kerran edustin RUK:ta Puolustusvoimien mestaruuskilpailuissa kesällä 1995. Kokoajan kipinä on ollut, mutta se odotti aikaansa, Koivikko toteaa.

- Koulun kisoista muistan, että sijoitukseni oli lähes poikkeuksetta toinen. Sitten mieleeni on jäänyt Joensuussa järjestettyjen TUL:n mestaruuskisojen 100 metrin hopea vuodelta … jaa-a… jotakin 1994? 200 metriltäkin olisi ollut hopea tarjolla, mutta maalissa sain kuulla, että joku oli ottanut varaslähdön ja lähtö uusitaan 15 minuutin päästä. En ollut ainoa, joka juoksi maaliin. Pakkasin kimpsut ja kampsut, hyppäsin autoon ja ajoin kotiin, Stefan muistelee.

Elettiin tosiaan vuotta 1994, ja heinäkuuta. Allekirjoittanut kävi tuolloin kirjauttamassa tuloksiin viidennen sijan niin pituushypyssä kuin kolmiloikassakin. "Elämäni hyppy" oli tuolloin enemmän kuin lähellä, mutta aikansa tutkittuaan mittamies löysi vahasta jäljen. Taisi tosin olla vähän toisella puolen lankkua mistä yleensä ponnistin. Mutta se on aivan toinen tarina.

Pikajuoksu kuitenkin jäi Koivikolta. Muutamaksi vuodeksi.

- Ehkä aika ei ollut kypsä. Osittain ei ollut ketään, joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että pikajuoksu voisi olla minun juttuni, Stefan pohtii.

"Omaa juttuaan" etsiskellessään Koivikko ehti kokeilla yhtä jos toistakin.

- Kiitos äitini kärsivällisyyden, olen saanut mahdollisuuden kokeilla tai harrastaa montaa asiaa. Urheilulajeista olen kokeillut pikajuoksun lisäksi jalkapalloa, painia, lippupalloa eli amerikkalaisen futiksen kevennettyä versiota ja uintia. Mutta lähes kaikki jäivät muutamien harjoituskertojen jälkeen, Koivikko kertoo.

Nuoruudessaan miehellä oli urheiluidoleitakin. Oikein useampiakin.

- Carl Lewis, Carl Lewis ja Carl Lewis, Koivikko luettelee.

Emme saa siis koskaan tietää, millaisen haastajan Joonas Kolkka, Marko Yli-Hannuksela tai Jani Sievinen olisi Koivikosta saanut. Tai ehkä sitten, kun pikajuoksukortti on katsottu loppuun, Koivikko pulahtaa altaaseen ja tekee kovaa jälkeä uinnin veteraanisarjoissa?

Musiikkiura telakalla

Yhtä kokeilunhaluinen kuin urheilukentillä Koivikko on ollut myös musiikkikuvioissa.

- Kaikenlaista on kokeiltu rokkibändistä kirkkokonserttiin. Pääosan soitin kokoonpanossa nimeltänsä puhallinorkesteri Fantasia. Sen kanssa soiteltiin ympäri Suomea erilaisissa tilaisuuksissa ja konserteissa, ja Suomen rajojen ulkopuolella muun muassa Islannissa, Puolassa ja Floridassa USA:ssa, Koivikko kertoo.

Yleisesti Koivikko tunnetaan rumpalina, mutta se ei miehen mukaan kerro kaikkea.

- Rummut on aika suppea käsite. Virallisesti soitin lyömäsoittimia, jotka kattavat normaali bändirumpusetin lisäksi paljon melodisia lyömäsoittimia ja kaikenlaisia kilistimä ja kolistimia triangelista kastanjettiin. Muuten olen lähinnä kokeillut, tai testaillut, esimerkiksi poikkihuilua, pianoa, trumpettia ja kitaraa, mutta en sanoisi, että mikään niistä luonnistuisi ihan oikeasti. Jokaisella saan aikaan äänen ja osaan jotakin helppoja kappaleita.... Tai ainakin osasin, Koivikko kertoo.

Bändihommat jäivät pikkuhiljaa, kun urheilu alkoi viedä mukanaan. Viimeinen vuosi soittamista oli 2000. Kysymykseen, kiinnostaako paluu rumpujen taakse tai musiikin pariin mies vastaa näin:

- Vaikka liekki soittamiseen on sammunut, niin eiköhän kipinä ole jossakin tallella.

Euroopan nopein paperimies

Ammattimuusikoksi Koivikkoa ei siis enää voi nimittää, mutta ei ammattiurheilijaksikaan. Stefan Koivikkoa on usein tituleerattu Euroopan nopeimmaksi paperimieheksi tai vuorotyöläiseksi. Siinä missä monet hänen pahimmat kilpakumppaninsa keskittyvät pelkästään urheiluun tai jakavat energiaansa ja aikaansa enintään opiskeluun, Koivikko tekee kolmivuorotyötä UPM-Kymmene Voikkaan paperitehtaalla. Tehtaalle hän suunnisti jo nuorena poikana kesätöihin. Ratkaisu oli luonnollinen, sillä hän on kasvanut näköetäisyydellä tehtaan portista.

Vuorotyön ja huippu-urheilun sovittaminen toisiinsa on yhtälö, jota Koivikko on joutunut selittelemään kerran jos toisenkin. Neljän aamuvuoron jälkeen on yksi vapaa, sitten neljä iltavuoroa ja yksi vapaa ja lopuksi neljä yövuoroa ja kuusi päivää vapaata. Harjoitusten sovittaminen työaikoihin vaatii jo sinällään miettimistä, ja jossain vaiheessa pitäisi vielä levätä ja syödä.

Toistaiseksi mies ei kuitenkaan ole leipätyötään jättänyt.

- Kyllä se on mielessä, mutta siinä on vaan monta ongelmaa ennen kuin se olisi mahdollista. Mutta jos joskus, niin ensi syksynä, Stefan toteaa.

- Harjoitusten määrä tuskin lisääntyisi merkittävästi, vaikka en olisikaan töissä. Kovien harjoitusten määrää ei kuitenkaan ole edes mahdollista juuri lisätä. Ehkä palauttavia harjoituksia voisi tulla muutama lisää. Oleellinen muutos olisi säännöllinen vuorokausirytmi, ja sitä myötä tehokkaampi lepo palautumiseksi, joka taas mahdollistaisi laadullisesti paremmat treenit, Koivikko pohtii.

- Kovemmalla tasolla urheileminen vaatii luonnollisesti enemmän ja toisaalta ehkä ikä aiheuttaa sen, että levon tulisi olla säännöllisempää, ja sitä pitäisi saada riittävästi. Itse unirytmin vaihtaminen ei hyvien unenlahjojen takia ole aivan ylivoimainen tekijä. Aamuvuoron aikana unet jää kyllä liian usein liian lyhyiksi ja sen kyllä huomaa heikentyneissä harjoitustehoissa, Stefan kertoo.

Pettisen talliin

Timo-Jussi Talsi opasti Koivikkoa kesään 2003 saakka. Tuolloin Stefan teki ratkaisunsa, ja siirtyi hyvän ystävänsä Markus Pöyhösen harjoituskaveriksi, Atte Pettisen valmennukseen. Treenit ovat jossain määrin muuttuneet, ja vaihtelu tunnetusti virkistää muutekin.

Tulosta yritetään tehdä nyt Atte Pettisen opeilla.

- No ehkä uusien asioiden mukaantulo harjoituksiin on tuonut uutta intoakin, Koivikko myöntää.

Koivikko nimeää kaksi selkeää eroa Talsin ja Pettisen valmennusfilosofian välillä.

- Teknisten apuvälineiden, esimerkiksi videon, rohkeampi käyttö, ja nykyisin ei periaatteessa ole päivää, jolloin ei ohjelmassa ole jotain, edes palauttavaa treeniä. Joudun kyllä silloin tällöin työn takia pyhittämään päiviä totaalilepoon urheilulta. Yhteenlaskettuna harjoitusmäärät ovat varmaan aika tasan, Koivikko kertoo.

Koivikko asuu Voikkaalla, Markus Pöyhönen Helsingissä ja Atte Pettinen Lohjalla. Tämä merkitsee, että Koivikon auton mittariin tulee talven mittaan kilometri jos toinenkin, eikä valmentaja voi olla jokaisessa harjoituksessa paikalla.

- Jo alussa sovittiin Atten kanssa, että vähintään kerran viikossa on treeni hänen silmiensä alla. Siitä ei olla tingitty. Yhteisharjoitukset Markuksen ja Laten (Lauri Kalima) kanssa riippuvat aika paljon minun työvuoroistani, mutta tärkeitä harjoituksia pyritään tekemään kimpassa, ja tietysti leirit ollaan oltu samoissa paikoissa. Siitä on ollut kovasti hyötyä ainakin minulle, mutta varmasti myös muillekin, Stefan kertoo.

- Kaikki kontrollitreenit teen luonnollisesti Atten silmien alla. Alussa uudet asiat oli tehtävä, jotta kaikki menee oikein. Perustyön teen aika usein yksin, Stefan selvittää.

- Kotkan Ruonalaan matkaa tulee 70 kilometriä suuntaansa ja Myllyyn noin 150 kilsaa sivu. Lähin talviharjoittelupaikka löytyy kotikaupungistani Kuusankoskelta. Sinne ovelta ovelle matkaa tulee noin seitsemän kilometriä, Koivikko laskee harjoitusetäisyyksiään.

Arvokisaputki mielessä

Koivikon uran toistaiseksi paras kausi oli kesä 2002. Tuolloin kaulaan pujotettiin kaksi hopeista mitalia Kalevan Kisoista, ja SM-viesteissä nähtiin ikimuistoinen kaksintaistelu pikaviestin ankkuriosuudella, kun Koivikko kukisti takareisivaivoista toipumassa olleen Tommi Hartosen, ja Karhulan Katajaiset valtasi Suomen mestaruuden.

Koko kesän Koivikko pommitti ahkerasti 100 metrillä alle Münchenin EM-kilpailuiden tulosrajan, mutta joka kerta tuulimittarin lukija kävi hyvä suorituksen jälkeen pilaamassa Stefanin illan. Vasta Kalevan Kisojen finaalissa kaikki natsasi. Aika 10,38 sallituissa olosuhteissa takasi matkan synnyinmaahan edustamaan Suomea. EM-kisoissa Koivikon vauhti riitti jatkoon ensimmäisistä alkueristä, mutta toisella kierroksella tie nousi pystyyn. Lopullinen sijoitus oli 25:s.

Maajoukkuepaita on tullut tutuksi jo arvokisatasollakin.

- Münchenistä jäi hyvät muistot. Ehkä siellä viimeistään opin arvostamaan urheilun kovuutta. Ja se kasvatti minua urheilijana paljon ja miksipä ei ihmisenäkin, Koivikko kertoo.

Ensimmäinen arvokisamatka kävi hyvästä opintomatkasta tiellä kohti tulevia taistoja.

- Kilpailuun valmistautuminen, ulkopuolisen hälinä kadottaminen, ehkä pitkähköjen kokoontumisaikojen hyväksikäyttäminen ja niihin tottuminen… Siis, ettei saa hötkyillä miten ja missä sattuu vielä muutama minuutti ennen starttia, Koivikko kertaa asioita, joihin tulee jatkossa kiinnittää huomiota.

Helsingin MM-kilpailut 2005 on monelle suomalaisurheilijalle uran päätavoite. Vuotta myöhemmin mitellään Euroopan mestaruuksista Göteborgissa. Koivikko on merkinnyt molempien kisojen ajankohdat jo sisäiseen kalenteriinsa.

- Kesä 2005 on kirjoitettu jo aikoja sitten ISOILLA kirjaimilla selkärankaan, ja siellä on urani ehkä suurimmat tavoitteet, hän toteaa.

- Ja jos vuosi 2005 onnistuu, niin miksi jättää hyvät kisat 2006 käymättä? Yhden EM-kisan kokemuksesta kuitenkin tiedän kisojen tason ja arvostuksen, ja ilman muuta siellä mukana olo ja menestyminen on täysin realistista, Koivikko pohtii.

Kesän 2004 tavoitteet ovat yksinkertaisemmat.

- Omien ennätysten rikkominen.

Joissakin haastatteluissa Koivikko on maininnut rohkeasti, että kymmenen sekunnin rajapyykki siintää jossakin takaraivossa. Missä ominaisuuksissa sitten on eniten parantamisen varaa matkalla kohti tuota haamurajaa?

- Nopeudessa, Koivikko viisastelee.

Niinpä.

Kimmo Mäkeläinen, 08.06.-04