Kauniina alkukesän päivänä seisoskelin huoltoaseman pihalla matkalla kohti etelää, kun Lenny Kravitz heräsi taskussani. Nokialaisen näyttö hehkutti outoa numeroa, ja hetken jo pelkäsin eduskunnan oikeusasiamiehen soittavan.
Onnekseni puhelimessa oli kuitenkin olympiakomitean edustaja, joka ilmoitti valinnastani kantamaan olympiasoihtua sen saapuessa Helsinkiin 52 vuoden jälkeen. Valitsijoille nimeäni oli ehdottanut äitini. Kiitos, Äiti.
Hetken (0,08sek.) mietittyäni päätin suostua moiseen tehtävään ja jäin odottamaan postissa luvattuja tarkempia ohjeita ja vastuuvapauskaavakkeita.
Tunne oli hieno kertoessani läheisilleni valinnasta, ja joitain päiviä myöhemmin soihdunkantajien nimilistan tullessa julki alkoi onnitteluja ja kyselyitä sadella myös vähemmän tutuilta ihmisiltä.
Luvatut paperit saapuivat postissa muutaman päivän kuluttua. Lukiessani papereita alkoi mieleeni hiipiä epäilys, joka oli nostanut päätään jo lukiessani uutisointia soihtuviestiin liittyen. Tapahtuman päätukijat, jenkkiläinen virvoitusjuomajätti ja aasialainen elektroniikkatehdas, saivat suurin piirtein oikeuden myydä sieluni vähiten tarjoavalle jos siltä tuntui. Jo lukiessani juttuja kyseisten rahoittajien valitsemista omista osallistujista koko tapahtuma alkoi muistuttaa enemmänkin suurta mainostemppua kuin olympiahengen mukaista maailman yhdistävää tapahtumaa. Olympiahengestä tuskin voi muutenkaan puhua katsellessa virvoitusjuomajätin toimia esimerkiksi Kolumbiassa ja Nigeriassa tai elektroniikkavalmistajan työtä Burmassa.
Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin laittamaan nimeni paperiin. Ainutlaatuinen tilaisuus kuljettaa olympiatulta voitti ajatuksen hiljaisesta boikotista (nähtäväksi jää, seuraako tämän kolumnin kirjoittamisesta oikeusjuttu).
 |
| Mikko Karppi sai kunnian kantaa olympiatulta Helsingissä. Kuva: Riitta Sivonen |
Soihtuviestiä edeltävälle päivälle oli järjestetty infotilaisuus soihdunkantajille ja ns. escort-juoksijoille. Saapuessani helsinkiläisen hotellin aulaan Haapakosken Antti morjensteli jo kaukaa. Jotain tuttuja sentään, ajattelin. Itse infotilaisuus koostui varusteiden jaosta, kauniista puheista ja seuraavan päivän ohjelman selvittämisestä. Sponsorin mansikkakakkua tuli syötyä kiltisti pari lautasellista, eikä kuplajuomastakaan ollut puutetta.
Seuraavana aamuna ruoka ei maistunut. Vaikka itselläni on kokemusta lukemattomista neljäsataametrisistä, niin tämä nelonen jännitti uskomattoman paljon. Ainakin siinä suhteessa, ettei alusta tarvinnut lähteä täysillä, kuten meikäläisellä yleensä oli tapana.
Muutama tunti ennen omaa osuuttani, joka oli sattunut osumaan Mannerheimintielle, kokoonnuimme olympiastadionin aulaan. Soihdunkantajat oli jaettu parinkymmenen hengen ryhmiin kokoontumisaikojen ja - paikkojen mukaan. Viesti kiersi Helsingissä noin seitsemän tuntia, joten yhteiskokoontuminen olisi sinällään ollut järjetöntä. Olympiastadionilla kokoontui myös meitä edeltänyt ryhmä, jossa näytti olevan myös Rajamäen Antti ja Valajan Esa, kummatkin tuulennopeita miehiä yhä. Tosin ennen heidän lähtöään kävin kasaamassa paineita miesten harteille toteamalla, että "on sen näköisiä miehiä etteivät jaksa nelosta loppuun".
Noin tunti ennen o-hetkeä nousimme bussiin, jossa meille jaettiin kaikille soihdut. Ja siinähän riitti ihmettelemistä hetkeksi. Omalla osuudella käytetyn soihdun olisi saanut ostaa omaksi, mutta hinta ei sopinut virkamiehen kukkarolle. Bussi pysähtyi odottamaan soihtukulkueen etuautojen saapumista. Ensimmäisenä tulikin arvokkaasti sponsorien edustajien lava-autot tanssityttöineen ja poppikoneineen. Näiden autojen suurin sanoma tuntui olevan Antti Tuiskun osuudesta tiedottaminen. Bussissa ollessamme kukin soihdunkantaja esitteli itsensä ja kertoi itsestään sekä taustoistaan. Itse en ollut edes bussin nopein mies, sillä myös takapenkillä istui muuan Mikael Söderman. Mieltäni lämmitti eniten entisten olympiaurheilijoiden ja sydänsairaiden lapsien edustajan läsnäolo. Toki joukkoon mahtui myös kommentti "en oo ikinä ollu urheilun kanssa tekemisissä, muta yritykseni tekee yhteistyötä sponsorin kanssa, joten pääsin kantamaan olympiatulta". Eläköön olympia-aate!!
Etuautojen mentyä lähti bussimme hitaasti etenevän kulkueen mukaan. Jossain kauempana takan pilkahti aina silloin tällöin vaalea-asuinen soihdunkantaja, ja jännitys kohosi bussissa. Brasilialainen bussiemäntämme kantoi kortensa kekoon jännityksen luomisessa muistuttamalla siitä, että "hetken aikaa koko maailmassa olympiatuli on teidän käsissänne". Ja vessaan syntyi jono.
Pikku hiljaa porukkaa pudoteltiin bussista pois ja näin myös oma osuuteni häämötti. Äkisti huomasin seisovani keskellä Mannerheimintietä keskellä päivää, käteni hikosivat, sydän pamppaili, autoja meni molemmin puolin ohitseni, ihmiset katsoivat minua ja joku juoksi minua kohti palava keppi kädessään.
Seuraava 400 metriä on hävinnyt suurimmaksi osaksi muististani, mutta ilma oli mitä hienoin, ihmiset hurrasivat ja kannoin kunnialla legendaarista olympiatulta hiukan lähemmäs kohden Ateenaa.
Osuuteni jälkeen päällimmäisenä jäi mieleen ajatus, että nyt se on ohi, ei olis pitäny jännittää niin paljon vaan nauttia tuosta lyhyestä hetkestä.
Mutta tuon urakan jälkeen yksi asia on varma. Ensi kuussa kun katselen olympiatulen saapumista Ateenan olympiastadionille määrättömän pieni esikoiseni sylissäni, voin röyhistää rintaani ylpeänä ja mieleeni palaa hetki, jolloin itse kannoin tuota samaa tulta. Kuplajuomista ja Tuiskuista huolimatta.
Mikko Karppi, 09.08.-04
